Nana - rakkaudesta tyttöjen draamaan

Huom! Jos et ole lukenut Nanaa vähintääkin 20. pokkarin loppuun (tai jos olet ja silti et osaa arvata, mihin pokkarin tapahtumat johtavat) ja haluat välttyä juonipaljastuksilta, kannattaa jättää suosiolla lukematta <:3

[Nana ja Hachi, kaksi niin erilaista Nanaa.]

Nanan 21. pokkari ilmestyi vihdoin suomeksi Egmontin julkaisemana. Pokkari on kuitenkin valitettavasti viimeinen, jonka sarjan luoja Ai Yazawa ehti saada valmiiksi ennen jäämistään sairaslomalle kesällä 2009. Sairasloma päättyi keväällä 2010, mutta sarja ei ole vielä jatkunut mihinkään ja nähtäväksi jää, jatkuuko ollenkaan. Osa 21 päättyy lukuun 80, mutta netistä löytyy englanniksi vielä muutama luku lisää! Egmont alkoi julkaisemaan sarjaa suomeksi vuonna 2008, itse aloin lukea joskus neljännen-viidennen pokkarin paikkeilla ja olen jaksanut kärsivällisesti (?) odottaa aina seuraavaa käännettyä pokkaria sen sijaan, että olisin lukaissut kaiken ahneesti netistä. Niinpä olen tapahtumissa ajan tasalla vasta nyt. Nanasta muuttui kuitenkin nautinnollinen rutiini, kun parin kuukauden välein kävin kaupasta ostamassa uusimman ja nautin sen suklaan kanssa. 

Nana on tosiaan nyt tauolla. Pokkari 20 päättyi siihen, kun Ren ajoi autolla seinää päin, eikä törmäyksen seurauksista voinut vielä olla täysin varma. Hirveän cliffhangerin jälkeen oli karmeaa odotella seuraavaa osaa, tietämättä selvisikö Ren ja miten tämän kohtalo vaikuttaisi tarinaan - vaikkakin aikaisempien osien aikahyppypätkistä pystyi jo karkeasti arvioimaan jotain. Osa 21 paljasti viimein, että Ren todellakin kuoli kolarissa. Kaikki hahmot ovat tietenkin järkyttyineitä ja pokkarin tapahtumat koostuvat lähinnä Renin ruumiin tunnistamisesta, tapahtuneesta ilmoittamisesta ja yleisestä suremisesta. Nanan reaktiota on vaikea seurata, sillä vaikka tämä yrittää vakuuttaa haluavansa tehdä työnsä, näkyy kauas että nainen on täysin palasina. Koska tulevaisuutta on päästy vilkaisemaan useammankin kerran, voinee päätellä että nimenomaan Renin kuolema saa Nanan katoamaan, katkaisemaan yhteydet muihin ja pakenemaan Englantiin. Pokkarin jälkeen voi kuitenkin vain odottaa, miten Yazawa aikoo jatkaa sarjaa - kuinka Nana poistuu muiden elämästä, mitä tapahtuu molemmille bändeille, miten media reagoi ja tapaako Hachi Nanan vielä uudestaan. Huomasin, että netistä löytyy vielä muutama pokkarin 21 ulkopuolinen luku, mutta eivät ne nyt hirveästi lohduttaneet..

[Hachin ei ole helppo olla sekä Nanan että Shinin tukena.]

Koska kysymyksiä jatkosta on näin paljon, en todellakaan voisi olla tyytyväinen tällaiseen lopetukseen. Sinänsä olen tyytyväinen, että Yazawan sairasloma alkoi VASTA tämän osan jälkeen, eikä esimerkiksi osan 20 jälkeen. Toisaalta taas lukija tietää nyt jotain tulevista tapahtumista ja osaa arvailla, mikä ne aiheuttaa - Nana katoaa ja löytyy Englannista eli luultavimmin pakenee nimenomaan Renin kuolemaa, Trapnest ja Blast molemmat ilmeisesti lopettavat, Nobu palaa kotiin ja alkaa johtaa perheensä majataloa, Hachi saa Takumin kanssa vielä toisen lapsen ja Takumi vie nuoremman, Renin, mukanaan Lontooseen, jossa työskentelee ja josta ei paljon vierailuja Hachin luo heru. Yazawa on rakentanut aikahyppypätkillään tarinan hyvin, jotta lukijan on tarinan tauosta huolimatta mahdollista ennustaa ja arvailla, mitä tulee tapahtumaan, ja ainoastaan se, miten näihin tapahtumiin päästään, jää epäselväksi. Sivullisempien hahmojen (esim. Leila ja Misato) kohtalo jää käsittelemättä, ja itseäni ärsyttää kovasti se, miksi Hachi edelleen tuhlaa aikaansa Takumin kanssa ja tekee tälle vielä toisenkin lapsen - puhumattakaan siitä, mitä Yazawa oikeasti haluaisi kertoa ja onko Nanan ja Hachin tarkoitus tavata vielä! Luettuani nuo muutamat "pokkarissa 22 ilmestyvät luvut", ärsyttää myös se etten tiedä, eroaako Nobu viimein Yurista. Arvailujahan voisi jatkaa maailman tappiin asti, mutta kuten todettua, nyt ei voi kuin odottaa.

[Voi helvetti mitä teille nyt käy ;__;]

Tarinahan kertoo kahdesta täysin erilaisesta Nanasta, jotka sattuma kietoo yhteen ystäväpariksi, jonka ainoastaan kunnon draama voi erottaa - ja voi kyllä, sehän erottaa.  Siinä missä laulaja-Nana on itsenäinen, itsepäinen ja yleensä kylmän harkintakykyinen, "Hachi" on hyväuskoinen, hyväsydäminen ja höpsö ja onnistuu sössimään suhteensa ja siirtymään tavalla tai toisella huonosta miehestä toiseen. Nana on kuitenkin myös henkisesti aavistuksen epävakaa ja ei täysin sinut itsensä ja tunteidensa kanssa, ja Hachi päätyy tekemään itsekkäitä päätöksiä - tai parhaassa tapauksessa ei kykene tekemään päätöksiä ollenkaan aiheuttaen näin ongelmia ja väärinkäsityksiä. Syvyyttä ja tunnetta tyttöjen väliseen suhteeseen tuo varmaan nimenomaan se tosiseikka, että tytöt ovat ystävyksiä ja ystävyyden pitäisi kestää yli seurustelusuhteiden ja olla vähintäänkin yhtä tärkeää. Tämä ajatus korostuukin tarinassa, kun tyttöjen välejä hiertää Hachin suhde itserakkaan ja kylmän Takumin kanssa ja Nana joutuu jatkuvasti olemaan katkera ja mustasukkainen sekä kokemaan jääneensä yksin. Lisäksi Nana on osin lapsellisen epäluuloinen Hachin motiivien kanssa ja kokee, ettei ole Hachille tärkeä lainkaan. Välillä lukiessa ei tiedä, toivooko enemmän että Nana saisi suhteensa Renin kanssa kuntoon ja Hachi saisi viimein hyvän seurustelusuhteen, vai että tytöt saisivat välinsä kuntoon toistensa kanssa silläkin uhalla, että joutuisivat olemaan selibaatissa koko ikänsä. Myös muiden hahmojen väliset suhteet tuovat mukanaan aivan oman mausteensa, eikä suurelta "ei hitto miksi olette noin idiootteja"-ragelta voi välttyä.

[Kun paperipussi ei riitä, on Hachin pysäytettävä Nanan hyperventilointi muilla keinoin.]

Lisäksi Yazawan musiikki- ja mediamaailma on aika julma. Ihan kuin hahmot eivät sotkisi välejään tarpeeksi keskenään, vaikeuttavat toimittajat ja paparazzit vielä entisestään hahmojen toimintaa. Varsinkin Nanalla ongelmana on tämän ylpeys laulajana ja tähän liittyvä päätös elättää itsensä laulajana, eikä paljon haittaa vaikka lehdistö tonkisi hänen menneisyyttään. 

En uskalla sanoa onko Yazawan kuvaus mediasta ja musiikintuottamisesta kuinka realistinen, mutta ainakin hän on tehnyt sen uskottavasti ja ote on huomattavasti asiallisempi kuin joissain lyhyissä musiikintuottamista käsittelevissä sarjoissa, joita olen saanut viime aikoina katsoa Frostbiten luentoamme varten. Myös Nana tullaan mainitsemaan tässä luennossa, mutta yritän olla puhumatta siitä enemmän kuin se käsittelyaikaa musiikkimaailmansa takia vaatii - vaikkakin se aika relevantti sarja luennolla onkin.

[Nanamaailman Sid ja Nancy ovat roskamedian suosiossa.]

Nana on ollut lukukokemuksena mieletön. Sen lisäksi että  se tempaisi mukaansa alusta asti, se on aiheuttanut itkuilua, sydänkohtauksia ja naurua lukemattomat kerrat. Ja koska olen jääräpäisesti odottanut aina vain seuraavaa suomeksi julkaistua pokkaria, on lukeminen vaatinut vähän kärsivällisyyttäkin. Myös erinäisten ihmissuhdekuvioiden selvittäminen on vaatinut kärsivällisyyttä ja lukemattomat tilanteet ja hahmot ovat aiheuttaneet raivoa, mutta samalla syvällistä pohdiskelua. Olin esimerkiksi todella vihainen Shoujille, kun tämä päätyi pettämään Hachia Sachikon kanssa, mutta toisaalta Shouji ihastui Sachikoon aidosta ja myöhemmistä tapahtumista päätellen on tämän kanssa onnellinen - viha Shoujia kohtaan laantui ja jouduinkin kysymään itseltäni, onko pettäminen oikeutetumpaa jos oikeasti rakastuu johonkuhun toiseen? No ei se ole, Shouji olisi voinut hoitaa tilanteen hieman tyylikkäämminkin ja jättää Hachin ensin ja sitten tehdä Sachikon kanssa mitä haluaa. Samoin Hachin olisi pitänyt päättää suhteensa Takumin kanssa oikeasti kunnolla ennen kuin alkoi heilastelemaan Nobun kanssa, eipähän olisi tarvinnut sitten arvailla, kuka on lapsen isä.. Suurimmat raget olenkin sarjan aikana saanut, kun Shouji petti Hachia ja kun Hachi ei kyennyt selvittämään Nobulle suhdekuvioitaan Takumin kanssa. 

Hahmoista on kerrottu itse tarinassa mutta myös bonussivuilla kohtuullisen paljon, mikä on hyvä, sillä näin tyhjien, merkityksettömien sivuhahmojen määrä on ollut aika pieni. Lemppareikseni voisin lukea molemmat Nanat ja ihanan järkevän Yasun, sekä hieman varauksella Nobun ja Shinin (Nobu osaa olla välillä turhankin munaton ja sokea, Shin taas vielä perhanan uhmaikäinen) ja vielä omassa hirveydessään Takumin, joka on siinä mielessä hyvin kirjoitettu paha poika, ettei tämä ole täysin mustavalkoinen. Inhokkilistalle taas pääsevät Yuri (no tissit on kivat), vähän varauksella Leila ja omassa hirveydessään Takumi, joka on todellisuudessa kyllä vain iso kakkapylly.

[Tuota et usko itsekään. >:( ]

Nanasta on toki myös vuosina 2006-2007 ilmestynyt 47-jaksoinen anime, joka on piirrostyyliltään öö yksinkertaistetumpi ja noh derppailee animaatioltaan silloin tällöin, mutta mukavasti kyllä myötäilee mangan kohtauksia ja tuo kivasti hahmot henkiin väreineen, liikkeineen ja äänineen! Tietenkään anime ei koko 21 pokkaria kata, vaan loppuu ilotulitukseen vähän jälkeen Nobun ja Hachin eron. Mikäli joku mangan lukenut ei ole katsonut animeversiota, suosittelen lämpimästi. Esimerkiksi äänet ovat yksi hyvä syy katsomiseen - muutamasta nappivalinnasta on ehdottomasti mainittava Akira Ishida Shininä sekä Romi Paku täydellisenä Nanana. Musiikit toimivat myös loistavasti, vaikkakin ehkä vähän voisin korottaa ääntäni siitä kuinka "punkkia" musiikkia Blast soittaa. Anna Tsuchiyan rockbiisit ja varsinkin hieman epäpuhdas englanninlausuminen sopivat kuitenkin hyvin Nanan suuhun, samoin kuin Olivian laulamat biisit Trapnestin Leilan suuhun. Itse nautin animesta kyllä, osin ehkä vain mangan liikkuvana sovituksena, mutta kyllä kohtauksissa oli musiikin ansiosta tiettyä dramatiikkaa joka sai parhaimmillaan aikaan samanlaista hengenhaukontaa kuin mangakin.

[No kyllähän se anime vähän näkyy derppailevan.]

Ai Yazawan sarjoista tykkään myös Paradise Kissistä, jota aloin lukemaan nyt uudestaan, jotta saisin kirjoitettua siitä jotain seuraavaan Anime-lehteen. Luen myös vähän vanhempaa Gokinjo Monogataria ja voi herranjestas sekin on ihana. Eli jos Nana on jo luettu, kannattaa  uutta materiaalia odotellessa etsiä käsiin Yazawan vanhempaa tuotantoa.

Syksyn alkutunnaripoiminnat

Olen syksyn aikana höpötellyt animuista lähinnä Twitterissä ja DesuCastissä ja syyskauden seteistä on enää turha ruveta syväanalyysejä vetämään. Ajattelin sen sijaan listata vain kuluneen syksyn lempparialkutunnarini! Olen oikeastaan aika huono katsomaan alkutunnareita, kuuntelen yleensä kerran pari ja jos ei iske, skippaan ne jatkossa surutta.

Valikoimani biisit menevät ehkä yksi yhteen niiden sarjojen kanssa, joista pidin eniten, mutta harvinaista on se, etten ole kauden aikana ladannut yhtään alkutunnaribiisiä koneelle tai soittimeen. Lisäksi helposti listattavia poikkeuksiakin on, esimerkiksi syyskuussa loppuneesta Hanasaku Irohasta pidin kovasti, mutta sen alkutunnareita en laulajan äänen vuoksi voinut sietää (okei, toinen oli jo ehkä huomattavasti siedettävämpi). Eri asia taas on se, että vaikkapa mahtavan Pingviinirummun alkutunnarit kuulostavat korvissani aika neutraaleilta - en nyt kauheasti diggaile, mutta kyllä ne nyt kuuntelee, sillä onhan se laulajan ääni aika sokerinen.

Mutta lähdetään liikkeelle tästä lyhkäristä. Heti alkuun voidaan kyllä todeta, että eihän se edes ole alkutunnari vaan lopputunnari, mutta koska sarjassa ei alkutunnaria ole niin tällä mennään!

Momoiro Clover Z: Wani to Shampoo [Double-J]

Double-J:n jaksot jo itsessään olivat lyhyitä, mutta tämä biisi kaikessa lyhyydessään oli aika pirun tarttuva ja energisyydellään aiheutti aina pientä hyppyliikettä istuma-asennossa. Cromartien pohjalta odotin itse sarjalta vähän enemmän, mutta tämä renkutus korvasi paljon!

PUFFY: Sweet Drops [Usagi Drop]

Usagi Drop oli kaiken kaikkiaan suloinen sarja, jonka alkutunnari toimi kuin kuuma glögi sateisena marraskuun iltana! Lapsenomainen kuvakirjatyyli ja hengailevat pupuset osuivat täysin kohdalleen kun ajattelee sarjan kontekstia ja toisekseen, miksi olisi pitänyt laittaa sarjan hahmoja seisoskelemaan tai suorittamaan arkisia askareita alkutunnarivideoon, kun näitä voi katsella mielin määrän itse sarjassakin? Biisin suhteen täytyy todeta, että vähän hävettää ettei tämä biisi ole päätynyt vielä soittimeeni eli olipas hyvä kun tämä listaus tuli tehtyä. Nautin biisistä jaksojen alussa koko sydämeni kyllyydestä, sen iloisuudesta ja rentoudesta ja siitä, miten niin peruskomponenteilla on saatu hyvä kipale aikaan!

Hyadanain: Hyadanain no Joujou Yuujou [Nichijou]

Ei sillä, etteikö Nichijoun ykköstunnari olisi ollut menevän loistava, mutta tämä nyt vain sattui poraamaan läpi taivaiden ja tajuntani. Tätä biisiä luulisi sietävän popittaa Motteke! Sailor Fukun tavoin autokaiuttimista pikkujouluissa ja muissa sembaloissa vielä parin vuoden päästäkin! Tahtoisin vain vielä Sakamoton laulaman version ja loistavuus olisi vedetty äärimmilleen. Okei, ehkä tuli nyt vähän liikaa ylistystä, mutta olihan tämä nyt oikeasti hyvä animutunnari ja vieläpä täysin oikeanlainen sarjalleen - siinä missä Usagi Dropiin sopi hahmojen normimeiningin sijasta puput, sopii Nichijoulle perinteinen ADHD animetyttöjen tanssiopening.

Shihoko Hirata: Sky's the Limit [Persona 4 The Animation]

Persona 4 The Animationin ensimmäinen tunnari oli myös ihan hauska, mutta jälleen kerran kakkonen vain on ykkönen. Molempien biisien alku on kovin samanlainen ja videotakin muutettu sen verran ovelasti, etten aluksi ensin edes huomannut tunnarin vaihtuneen, varsinkaan kun ensimmäinen tunnari ei tainnut pyöriä kuin avausjaksossa. Ehkäpä ihan hyvä ratkaisu heittää tämä jakson alkuun. Persona 4:n animeversion vahvin puoli on omasta mielestäni nimenomaan musiikit ja samaa meininkiä on saatu myös tunnariin. Animaatio on kaunista ja vaikka kuvittelin joskus keltaisen värin hivelevän silmiäni ehkä vähiten, toimii se aika hyvin musiikin kanssa. Harmi, että olen katsonut animea jo sen verran, että tämä tunnari herättää minussa lähinnä halun pelata alkuperäistä peliä.

Kana Asumi, Eri Kitamura & Saki Fujita: Coolish Walk [Working'!!]

En nyt oikeastaan edes tiedä, miten tästä pitämisen voi perustella. Ehkä alan höpsähtää iloisiin renkutustunnareihin lopullisesti. Working'!! on yhtä sisältöpitoinen kuin edeltäjänsäkin (sama nimi ilman heittiömerkkiä) ja tottahan toki alkutunnarinkin on jatkettava samoissa jalanjäljissä. Lisäksi, onhan se aika kiva kun sarjan hahmot laulavat alkutunnarin ja ovat itseasiassa heti tunnistettavissakin (voi Poplar ♥). Ei tämä nyt ehkä legendana jää elämään, mutta tuo sarjaan sopivasti lisäarvoa. Kaikessa älyttömyydessään tämä alkutunnari on hyvin viihdyttävä hahmoparaatin "foolish walk" (joka kieltämättä kuvaisi ravintolan höperöä henkilökuntaa vähän paremmin). Lempparikohtani videossa on muuten, kun Satou asettaa Marlboro-askin Yachiyon pään päälle.


Ja kyllä, onhan se Fate/Zeronkin alkutunnari aika asennepaukku ja eeppinen ja niin edelleen, siitä en vain onnistunut videota tähän saamaan. Biisiä en itselleni kuunteluun lataisi, mutta toimii kyllä jaksojen alussa aika ässästi. Animaatiolaatuakaan ei voi tarpeeksi kehua.

Jos olen huono alkutunnareiden katsomisessa, niin sitäkin huonompi olen lopputunnareiden katsomisessa. Yksi lopputunnari on kuitenkin viime aikoina ollut ylitse muiden, ollen vähän poikkeuksellinen jo mainitsemistani heliumsekoilupätkistä. Totesin, etteivät Mawaru Penguindrumin alkutunnarit oikein iske sydämeeni, mutta täysin päinvastaista voin sanoa sarjan öö kolmannesta lopputunnarista, Haiiro no Suiyoubista. Lopputunnarithan vaihtuvat sarjan puolivälin jälkeen samaa vauhtia kuin miesten alushousut eli lähes viikoittain, mutta tämä kipale ehti painua mieleen todella nättinä kipaleena ja todellakin saisi päätyä soittimeeni.

Ei muuta kuin tämän biisin myötä, hyvää yötä.

Syntisen ihana ravintola

Natsume Onon Ristorante Paradiso on mielenkiintoinen, yhden pokkarin pituinen teos, joka kertoo 21-vuotiaasta Nicolettasta ja  italialaisravintola Casetta dell'Orson henkilökunnasta. Nicolettan äiti hylkäsi 6-vuotiaan Nicolettan mennäkseen naimisiin rakastamansa miehen kanssa, joka ei halunnut naida naista, jolla on jo lapsi. Nyt Nicoletta on saapunut Roomaan kertoakseen miehelle totuuden. Nicoletta löytää miehen omistaman ravintolan ja tapaa äitinsä, joka kieltää Nicolettaa kertomaan miehelle mitään henkilöllisyydestään. Näin Nicoletta asettuu asumaan Roomaan, osin kohtalon oikusta, osin tutustuakseen äitiinsä ja osin selvittääkseen tunteitaan ravintolan tarjoilijaa, Nicolettaa huomattavasti vanhempaa Claudiota kohtaan. Jotta Nicoletta pitäisi suunsa supussa perhesuhteistaan, antaa Nicolettan äiti Olga tälle työpaikan ravintolan keittiöstä.

[Claudion ja Nicolettan välillä iskee kipinä heti alusta asti.]

Ravintolan miehet ottavat Nicolettan lämpimästi vastaan (no, ehkä kiukuttelevaa Lucianoa lukuunottamatta) ja erityisen hyvän vaikutuksen Nicolettaan tekee kanta-asiakkaidenkin suosikkipoju Claudio, johon Nicoletta tuntee vetoa jo heti ensikohtaamisesta alkaen. Mikään poju Claudio ei tosin kyllä ole, vaan varmaan lähempänä viittäkymmentä ja kertaalleen eronnutkin - vaikka pitää edelleen vihkisormusta sormessaan, mukamas yli-innokkaita asiakkaita karkottaakseen. Tarinan keskeisimpiä kuvioita ovatkin Nicolettan ja Claudion välinen kemia sekä Claudion henkinen paini avioerostaan ylipääsemiseksi. Nuori ja herttainen Nicoletta kiinnostaisi, mutta Claudion avioeron heppoiset syyt sekä ex-vaimon jatkuva läsnäolo tekevät sormuksen ja menneen riisumisesta vaikeaa. Nicoletta taas puhkuu nuoruuden intoa ja rakkaudenkaipuuta, ollen täysin valmis selättämään Claudion ja heittämään tämän sormuksen Tiberjokeen.

Toisaalla Nicoletta viettää hieman vastentahtoisesti menetettyä laatuaikaa äitinsä kanssa, joka onkin nyt lähestulkoon tyytyväinen omistaessaan varttuneen tyttären. Parin äiti-tytär-suhde muistuttaa tosin enemmän kahden kaveruksen tai hieman kaukaisempien sukulaisten suhdetta, mutta riittää molemmille sen enempää arvioimatta ovatko motiivit miten aitoja. Toisaalta Nicolettalla on äitinsä kautta linkki sekä ravintolaan että Claudion ex-vaimoon, kun taas Olga saa vähän tuulettua vähäisellä vapaa-ajallaan Nicolettan seurassa. Silti molemmille tuntuu tekevän hyvää toisen läsnäolo, oikeasti. "Kunnollinen", hoivaava äiti-tytär-suhde luultavasti kuormittaisikin molempia tässä vaiheessa liikaa, sillä menetettyjä vuosia ei enää saa takaisin ja Nicolettakin osin jo hyväksyy äitinsä teon taustat.

[Äitinsä miehen seurassa Nicoletta väittää olevansa äitinsä ystävän tytär.]

Tarinan päänäyttämö, ravintola Casetta dell'Orso (suomeksi 'karhun koti') on suosittu paikka, mutta kiistämättä omaperäinen - henkilökunta koostuu nimittäin vain vanhemmista miehistä, joilla kaikilla on silmälasit. Olin kyllä tiedostanut itsessäni mieltymykseni niin silmälaseihin, tummiin pukuihin, uniformuihin kuin tarjoilijan asuihinkin, mutta en kyllä osannut arvata, että kehoni täysin valmistaumattomana sulaisi kokiessaan Casetta dell'Orson herrasmiehet. Totuus vain on, että nuo miehet takasivat niin kuuman lukukokemuksen, että jouduin aika-ajoin sulkemaan pokkarin ja vetämään henkeä. Mieltymys ei todellakaan ole pelkästään minussa, vaan selkeästi myös Olgassa, joka on saanut miehensä valikoimaan henkilökunnan vaimonsa mieltymysten mukaan - kaikilla työntekijöillä on pakosta oltava silmälasit, vaikka edes feikit. Kelpaa minulle, miehet ovat nimittäin karkkia silmille ja no, kyllähän vanhemmissa miehissä on sellaista kokemuksen tuomaa charmia, klassisena esimerkkinä vaikkapa sir Sean Connery.

Lyhyt tarina ei kauheasti syvenny ravintolan muihin työntekijöihin, vaikka raapaiseekin näitä sopivasti hieman pinnan alta. Itse esimerkiksi yllätyin, kun sivullisemmalta vaikuttavan, muista komeista miehistä vähän poikkeavan, hieman sammakkomaiset piirteet omaavan sommelier Gigin taustoista kerrottiin. Yksiin kansiin olisi kyllä ollutkin turhaa ahtaa enempää yksityiskohtia ja lapsuuden traumoja ilman, että seesteinen tunnelma olisi muuttunut kilpajuoksuksi. Animesovituksessa tämä tosin toimi ihan hyvin, kun seitsemälle mangaluvulle oli varattu 11 jaksoa. Vaikka manga onkin loistopakkaus, suosittelen silti jokaista sen lukenutta katsomaan myös animen, jotta hahmoihin tutustuminen saavuttaisi täydellisen mittansa. Lisäksi myös minun pitäisi selkeästi lukea mangakan kolmen pokkarin pituinen Gente, joka kertoo enemmän Casetta dell'Orson hurmureista.

[Vaikka Nicolettan ilme muuta viestiikin, hän ei heti alusta asti lämpene äitinsä fetissille.
Kuvassakin hän sattuu katsomaan Gigiä, eikä Claudiota.]

Animesovitusta voi toki suositella myös sellaisenaan, ilman riippuvuutta mangasta. Eipä tuo nyt välttämättä animaatiolaadultaan parasta ikinä ole, mutta tarina on kerrottu kattavasti ja monen silmää saattaa miellyttää hieman Onon mangaa pelkistetympi piirrosjälki. Lisäksi pidin kovasti animen väri- ja valomaailmasta. Animessa korostuu myös enemmän Nicolettan nuoruudeninto ja tätä kautta myös hahmojen väliset ikäerot, kun taas mangassa keskeisempiä piirteitä Nicolettassa ovat tämän itsenäisyys ja rakkaudenkaipuu. Ko-ko-yan (tehnyt muuten myös Pariisin sijoittuvan Ikoku Meiro no Croiséen musiikit!) tunnelmoinnit viheltelyineen ja huuliharppuineen ([näyte 1] & [näyte 2]) ovat myös käytännössä täydelliset korostamaan italialaistunnelmaa (itse suosittelen myös punaviiniä sarjan seuraksi). Äänimaailmassa mainittavia seikkoja ovat myös Nicolettan äänenä toiminut, rooliinsa täydellisestä sopiva Orikasa Fumiko sekä toinen nappiosuma, Claudion roolin vetänyt tuntemattomampi Yamanoi Jin, joka saa vapaasti tulla lukemaan sänkyni laidalle iltasatuja. Itse näin animen ennen mangan lukemista ja pelkäsin kieltämättä hieman, vaikuttaako äänien puuttuminen mangan tunnelmaan. Voin paljastaa, että ei se vaikuttanut - sama tunnelma säilyy, mutta eri keinoin ja ehkä hieman erisävyisenä.

[Animesovituksen miehet vasemmalta oikealle: Luciano, Furio, Claudio, Teo,
Vito ja Gigi. Kyllä näiden luo kelpaisi mennä syömään.]

Ono Natsumen (myös mm. Saraiya Goyou, not simple, La Quinta Camera ja Amato Amaro) piirrostyyli on mangan mittapuulla helposti arvioitavissa omaperäiseksi. Ono julkaisee lähinnä aikuisemmalle (nais)lukijakunnalle suunnattuja sarjoja, mikä saattaa näkyäkin. Tyyliä on helppo vihata, mutta omaa silmääni se miellyttää kympillä. En voi kuin ihailla naisen tapaa piirtää ilmeitä, joissa on syvyyttä ja jotka korostavat ihanasti hahmojen luonnetta.  Ristorante Paradiso-anime kuuluu ehdottomasti suosikkisarjoihini ja luettuani viimein mangankin, voin todeta tästä samaa. Lukukokemuksen nautintoa myös tehosti VIZ median herkullinen julkaisu, jota sietää kyllä pitää hyllyssä aitiopaikalla. Ono Natsumen sarjoja on julkaistu englanniksi valitettavan vähän (eikä nettiskannienkaan löytäminen ihan helppoa ole ollut), mutta pitänee laittaa seuraavaksi hankintaan Gente, not simple ja La Quinta Camera. 

[Nicoletta ei vielä ihan hiffaa Paradison tarjoilijoiden charmia.]

herpan derpan

Moikkelis koikkelis! 

Vihaan sitä kun tämmösiin pitää kirjoittaa jotain järkevää. Tämmösiin ekoihin teksteihin. Ne on oikeasti ihan perseestä eikä kukaan muista niitä kuitenkaan myöhemmin, joten mitä virkaa moisilla edes on.

No, joka tapauksessa olen Perho, kohta 21-vuotias eteläkarjalaispimu, joka on vaihto-oppilaskeväänsä jälkeen muuttanut elokuussa Helsinkiin koulunvaihdon myötä. Heitän erikseen infosivun, josta voi käydä tarkistamassa halutessaan tarkemmat yksityiskohdat, mutta tärkein ominaisuuteni tämän blogin osalta on se, että harrastan animua ja mangaa - jälkimmäistä tosin määrällisesti vähemmän. Ensimmäiset animekokemukseni ovat jostain ajalta ennen kouluikää, kun en edes tiennyt mitä eroa ylipäätään on Muskettikoirilla, Babarilla, Muumeilla ja Candy Candyllä, samoja piirrettyjähän ne ja viimeisin vielä dubattukin huonosti. Sitten ala-asteella 2000-luvun kynnyksellä tuli Pokémon, ja Sailor Moonien, Magic Knight Rayearthien, Ranma ½:n, Dragonballien  ja Narutojen kautta löysin yläasteella oikeastikin hyviä sarjoja ja olen näin kasvanut yhtä kieroksi kuin mitä tällä hetkellä olen. 

Katselen nykyisin animea aika laidasta laitaan ja lempparinihan ovat totta kai absoluuttisen parhaita. Uusimman kauden sarjoista seurailen yleensä noin viittä-kuutta-seitsemää, aloittaen tosin ehkä useamman, mutta droppaan sitten yleensä aika aikaisessa vaiheessa. Tätä kirjoittaessani on menossa syyskausi 2011 ja katson Mawaru Penguindrumia, Fate/Zeroa ja Chihayafurua sekä Bakumanin ja Workingin jatkokausia. Kärsien kahlaan valitettavasti läpi myös Persona 4:ää ja Mirai Nikkiä. Guilty Crown huutelee edelleen parin ensimmäisen jakson jälkeen, mutta jatkan todennäköisemmin Tamayura: Hitotosen kuin sen katsomista. Näiden lisäksi kesken on Utena, jota katson seurani kanssa aika harvoin - lisäksi katson vanhempia laadukkaita ja "laadukkaita" sarjoja, jotta voisin pitää ohjelmaa tammikuun Desucon Frostbitessa.

Hurrdurr.

Ai blogin nimikö? Ihan hiton paska hyvä läppä.  Se on suoraan japanilaisen ravintolan ruokalistalta ja kirjoitetaan näin:  萌え