maanantai 28. marraskuuta 2011

Syntisen ihana ravintola

Natsume Onon Ristorante Paradiso on mielenkiintoinen, yhden pokkarin pituinen teos, joka kertoo 21-vuotiaasta Nicolettasta ja  italialaisravintola Casetta dell'Orson henkilökunnasta. Nicolettan äiti hylkäsi 6-vuotiaan Nicolettan mennäkseen naimisiin rakastamansa miehen kanssa, joka ei halunnut naida naista, jolla on jo lapsi. Nyt Nicoletta on saapunut Roomaan kertoakseen miehelle totuuden. Nicoletta löytää miehen omistaman ravintolan ja tapaa äitinsä, joka kieltää Nicolettaa kertomaan miehelle mitään henkilöllisyydestään. Näin Nicoletta asettuu asumaan Roomaan, osin kohtalon oikusta, osin tutustuakseen äitiinsä ja osin selvittääkseen tunteitaan ravintolan tarjoilijaa, Nicolettaa huomattavasti vanhempaa Claudiota kohtaan. Jotta Nicoletta pitäisi suunsa supussa perhesuhteistaan, antaa Nicolettan äiti Olga tälle työpaikan ravintolan keittiöstä.

[Claudion ja Nicolettan välillä iskee kipinä heti alusta asti.]

Ravintolan miehet ottavat Nicolettan lämpimästi vastaan (no, ehkä kiukuttelevaa Lucianoa lukuunottamatta) ja erityisen hyvän vaikutuksen Nicolettaan tekee kanta-asiakkaidenkin suosikkipoju Claudio, johon Nicoletta tuntee vetoa jo heti ensikohtaamisesta alkaen. Mikään poju Claudio ei tosin kyllä ole, vaan varmaan lähempänä viittäkymmentä ja kertaalleen eronnutkin - vaikka pitää edelleen vihkisormusta sormessaan, mukamas yli-innokkaita asiakkaita karkottaakseen. Tarinan keskeisimpiä kuvioita ovatkin Nicolettan ja Claudion välinen kemia sekä Claudion henkinen paini avioerostaan ylipääsemiseksi. Nuori ja herttainen Nicoletta kiinnostaisi, mutta Claudion avioeron heppoiset syyt sekä ex-vaimon jatkuva läsnäolo tekevät sormuksen ja menneen riisumisesta vaikeaa. Nicoletta taas puhkuu nuoruuden intoa ja rakkaudenkaipuuta, ollen täysin valmis selättämään Claudion ja heittämään tämän sormuksen Tiberjokeen.



Toisaalla Nicoletta viettää hieman vastentahtoisesti menetettyä laatuaikaa äitinsä kanssa, joka onkin nyt lähestulkoon tyytyväinen omistaessaan varttuneen tyttären. Parin äiti-tytär-suhde muistuttaa tosin enemmän kahden kaveruksen tai hieman kaukaisempien sukulaisten suhdetta, mutta riittää molemmille sen enempää arvioimatta ovatko motiivit miten aitoja. Toisaalta Nicolettalla on äitinsä kautta linkki sekä ravintolaan että Claudion ex-vaimoon, kun taas Olga saa vähän tuulettua vähäisellä vapaa-ajallaan Nicolettan seurassa. Silti molemmille tuntuu tekevän hyvää toisen läsnäolo, oikeasti. "Kunnollinen", hoivaava äiti-tytär-suhde luultavasti kuormittaisikin molempia tässä vaiheessa liikaa, sillä menetettyjä vuosia ei enää saa takaisin ja Nicolettakin osin jo hyväksyy äitinsä teon taustat.

[Äitinsä miehen seurassa Nicoletta väittää olevansa äitinsä ystävän tytär.]

Tarinan päänäyttämö, ravintola Casetta dell'Orso (suomeksi 'karhun koti') on suosittu paikka, mutta kiistämättä omaperäinen - henkilökunta koostuu nimittäin vain vanhemmista miehistä, joilla kaikilla on silmälasit. Olin kyllä tiedostanut itsessäni mieltymykseni niin silmälaseihin, tummiin pukuihin, uniformuihin kuin tarjoilijan asuihinkin, mutta en kyllä osannut arvata, että kehoni täysin valmistaumattomana sulaisi kokiessaan Casetta dell'Orson herrasmiehet. Totuus vain on, että nuo miehet takasivat niin kuuman lukukokemuksen, että jouduin aika-ajoin sulkemaan pokkarin ja vetämään henkeä. Mieltymys ei todellakaan ole pelkästään minussa, vaan selkeästi myös Olgassa, joka on saanut miehensä valikoimaan henkilökunnan vaimonsa mieltymysten mukaan - kaikilla työntekijöillä on pakosta oltava silmälasit, vaikka edes feikit. Kelpaa minulle, miehet ovat nimittäin karkkia silmille ja no, kyllähän vanhemmissa miehissä on sellaista kokemuksen tuomaa charmia, klassisena esimerkkinä vaikkapa sir Sean Connery.


Lyhyt tarina ei kauheasti syvenny ravintolan muihin työntekijöihin, vaikka raapaiseekin näitä sopivasti hieman pinnan alta. Itse esimerkiksi yllätyin, kun sivullisemmalta vaikuttavan, muista komeista miehistä vähän poikkeavan, hieman sammakkomaiset piirteet omaavan sommelier Gigin taustoista kerrottiin. Yksiin kansiin olisi kyllä ollutkin turhaa ahtaa enempää yksityiskohtia ja lapsuuden traumoja ilman, että seesteinen tunnelma olisi muuttunut kilpajuoksuksi. Animesovituksessa tämä tosin toimi ihan hyvin, kun seitsemälle mangaluvulle oli varattu 11 jaksoa. Vaikka manga onkin loistopakkaus, suosittelen silti jokaista sen lukenutta katsomaan myös animen, jotta hahmoihin tutustuminen saavuttaisi täydellisen mittansa. Lisäksi myös minun pitäisi selkeästi lukea mangakan kolmen pokkarin pituinen Gente, joka kertoo enemmän Casetta dell'Orson hurmureista.

[Vaikka Nicolettan ilme muuta viestiikin, hän ei heti alusta asti lämpene äitinsä fetissille.
Kuvassakin hän sattuu katsomaan Gigiä, eikä Claudiota.]


Animesovitusta voi toki suositella myös sellaisenaan, ilman riippuvuutta mangasta. Eipä tuo nyt välttämättä animaatiolaadultaan parasta ikinä ole, mutta tarina on kerrottu kattavasti ja monen silmää saattaa miellyttää hieman Onon mangaa pelkistetympi piirrosjälki. Lisäksi pidin kovasti animen väri- ja valomaailmasta. Animessa korostuu myös enemmän Nicolettan nuoruudeninto ja tätä kautta myös hahmojen väliset ikäerot, kun taas mangassa keskeisempiä piirteitä Nicolettassa ovat tämän itsenäisyys ja rakkaudenkaipuu. Ko-ko-yan (tehnyt muuten myös Pariisin sijoittuvan Ikoku Meiro no Croiséen musiikit!) tunnelmoinnit viheltelyineen ja huuliharppuineen ([näyte 1] & [näyte 2]) ovat myös käytännössä täydelliset korostamaan italialaistunnelmaa (itse suosittelen myös punaviiniä sarjan seuraksi). Äänimaailmassa mainittavia seikkoja ovat myös Nicolettan äänenä toiminut, rooliinsa täydellisestä sopiva Orikasa Fumiko sekä toinen nappiosuma, Claudion roolin vetänyt tuntemattomampi Yamanoi Jin, joka saa vapaasti tulla lukemaan sänkyni laidalle iltasatuja. Itse näin animen ennen mangan lukemista ja pelkäsin kieltämättä hieman, vaikuttaako äänien puuttuminen mangan tunnelmaan. Voin paljastaa, että ei se vaikuttanut - sama tunnelma säilyy, mutta eri keinoin ja ehkä hieman erisävyisenä.

[Animesovituksen miehet vasemmalta oikealle: Luciano, Furio, Claudio, Teo,
Vito ja Gigi. Kyllä näiden luo kelpaisi mennä syömään.]

Ono Natsumen (myös mm. Saraiya Goyou, not simple, La Quinta Camera ja Amato Amaro) piirrostyyli on mangan mittapuulla helposti arvioitavissa omaperäiseksi. Ono julkaisee lähinnä aikuisemmalle (nais)lukijakunnalle suunnattuja sarjoja, mikä saattaa näkyäkin. Tyyliä on helppo vihata, mutta omaa silmääni se miellyttää kympillä. En voi kuin ihailla naisen tapaa piirtää ilmeitä, joissa on syvyyttä ja jotka korostavat ihanasti hahmojen luonnetta.  Ristorante Paradiso-anime kuuluu ehdottomasti suosikkisarjoihini ja luettuani viimein mangankin, voin todeta tästä samaa. Lukukokemuksen nautintoa myös tehosti VIZ median herkullinen julkaisu, jota sietää kyllä pitää hyllyssä aitiopaikalla. Ono Natsumen sarjoja on julkaistu englanniksi valitettavan vähän (eikä nettiskannienkaan löytäminen ihan helppoa ole ollut), mutta pitänee laittaa seuraavaksi hankintaan Gente, not simple ja La Quinta Camera

[Nicoletta ei vielä ihan hiffaa Paradison tarjoilijoiden charmia.]


sunnuntai 27. marraskuuta 2011

herpan derpan

Moikkelis koikkelis! 

Vihaan sitä kun tämmösiin pitää kirjoittaa jotain järkevää. Tämmösiin ekoihin teksteihin. Ne on oikeasti ihan perseestä eikä kukaan muista niitä kuitenkaan myöhemmin, joten mitä virkaa moisilla edes on.

No, joka tapauksessa olen Perho, kohta 21-vuotias eteläkarjalaispimu, joka on vaihto-oppilaskeväänsä jälkeen muuttanut elokuussa Helsinkiin koulunvaihdon myötä. Heitän erikseen infosivun, josta voi käydä tarkistamassa halutessaan tarkemmat yksityiskohdat, mutta tärkein ominaisuuteni tämän blogin osalta on se, että harrastan animua ja mangaa - jälkimmäistä tosin määrällisesti vähemmän. Ensimmäiset animekokemukseni ovat jostain ajalta ennen kouluikää, kun en edes tiennyt mitä eroa ylipäätään on Muskettikoirilla, Babarilla, Muumeilla ja Candy Candyllä, samoja piirrettyjähän ne ja viimeisin vielä dubattukin huonosti. Sitten ala-asteella 2000-luvun kynnyksellä tuli Pokémon, ja Sailor Moonien, Magic Knight Rayearthien, Ranma ½:n, Dragonballien  ja Narutojen kautta löysin yläasteella oikeastikin hyviä sarjoja ja olen näin kasvanut yhtä kieroksi kuin mitä tällä hetkellä olen. 

Katselen nykyisin animea aika laidasta laitaan ja lempparinihan ovat totta kai absoluuttisen parhaita. Uusimman kauden sarjoista seurailen yleensä noin viittä-kuutta-seitsemää, aloittaen tosin ehkä useamman, mutta droppaan sitten yleensä aika aikaisessa vaiheessa. Tätä kirjoittaessani on menossa syyskausi 2011 ja katson Mawaru Penguindrumia, Fate/Zeroa ja Chihayafurua sekä Bakumanin ja Workingin jatkokausia. Kärsien kahlaan valitettavasti läpi myös Persona 4:ää ja Mirai Nikkiä. Guilty Crown huutelee edelleen parin ensimmäisen jakson jälkeen, mutta jatkan todennäköisemmin Tamayura: Hitotosen kuin sen katsomista. Näiden lisäksi kesken on Utena, jota katson seurani kanssa aika harvoin - lisäksi katson vanhempia laadukkaita ja "laadukkaita" sarjoja, jotta voisin pitää ohjelmaa tammikuun Desucon Frostbitessa.

Hurrdurr.

Ai blogin nimikö? Ihan hiton paska hyvä läppä.  Se on suoraan japanilaisen ravintolan ruokalistalta ja kirjoitetaan näin:  萌え